"Only over my dead body" ja muita toteutumattomia valintoja elämässä.

Tämä on katkeransuloinen tositarina siitä, miten allekirjoittanut (Hanna) joutui taas kerran todistamaan sen, miten koskaan ei kannata sanoa “ei koskaan”, ja miten epätodennäköisimmästä vaihtoehdosta tulee joskus täyttä todellisuutta.

Oli alkukesä 2012, kun Jarno keksi, että haluaa viedä perheen asuntovaunulla reissuun Suomea katselemaan. Minä ei ollut ikinä ollut missään vähääkään asuntoautoa tai vaunua muistuttavassakaan kulkupelissä, enkä rehellisyyden nimissä aikonut sitä kokemusta millään lailla kartuttaakaan. Sehän on ihan junttien touhua!

Ensin itketti lähteä, nykyisin itkettää vähän palata.

Mulkoilu, silmien pyörittely tai järkisanat ei saaneet Jarnoa pyörtämään päätöstään, vaan sinnikkäästi hän oli sitä mieltä, että nyt on aika lähteä verestämään omia lapsuusmuistoja ja roudata vaimo ja pari kuukautta vanha vauva reissuun. “Saat mut kyytiin tasan kuolleen ruumiini yli!” oli mun loppukaneetti tähän keskusteluun.

Jostain mysteeriksi jääneestä syystä matkaan kuitenkin lähdettiin. Vaihtoehdot lienee olleet “lähdet” tai “itket ja lähdet”.

Ja kyllä mä vähän itkinkin, enkä vähiten siksi, että kulkupelikombinaatio rakentui 80-luvun sinapinkeltaisesta vuotavasta ja haisevasta vaunusta, sekä mintunvihreästä pakettiautosta. Siinä yhdistelmässä ei mikään ollut oikein. Ei mikään.

Alkumatkasta satoi vettä. Siis todella SATOI, vaakatasossa. Vuotava vaunu ei tykännyt hyvää, vaan etuosassa oleva patja kastui puoliväliin saakka, eikä kuivunut enää loppureissullakaan.

Vauvalla oli erikoistarpeita, eikä niiden järjestäminen pari kuukauden käytännön kokemuksella umpivieraissa olosuhteissa ollut helppoa tai stressitöntä.

Ilmeisesti tuli nähtyä Suomeakin. Minä muistan vain sen, että stressasin ja pelkäsin kuollakseni ja halusin vain äkkiä kuivaan ja puhtaaseen kotiin, ennakoitavien ja turvallisten seinien sisäpuolelle.

"Vain kuolleen ruumiini yli" - mutta ihan elävältä tuntuu edelleen, jopa aiempaa enemmän!

Reissussa ei siis sattunut mitään sen kummempaa, mutta olosuhteet siinä mielentilassa oli way too much.

Kun viimein reissu tuli päätökseen, vannoin entistä vakaammin, että “ei ikinä enää”.

Mutta jostain toiseksi mysteeriksi jääneestä syystä reissu ei jäänyt viimeiseksi.

Yhdestä kuitenkin pidin kiinni: Leirintäalueelle en mene. Eikä mentykään. Nyt, yli 10 vuoden jälkeen, ollaan oltu leirintäalueilla yhteensä ehkäpä viisi yötä, osa niistä ulkomailla.

Puskaparkkeilu ja sen suoma oma rauha luonnon keskellä lienee ollut se syy, miksi lopulta taivuin vanlifeen. (Puskaparkkivinkkejä voi muuten lukea toisessa blogipostauksessa täällä.) Löysin lopulta oman tavan tehdä tätä. Tai sitten juntti minussa sai vihdoin luvan astua stagelle? Tiedä häntä - ehkä tässä on tarinan kolmas mysteeri!

Hän, joka on onnellisesti ehdollistunut. Vanhan vaunun tuoksu (haju) = onnellisuus ja autuus.

Mikä siinä ensimmäisessä reissussa sitten oli niin kamalaa, kun tiedetään, että monet jää ensi kerrasta koukkuun vanlifeen? Monikin asia. Vaunu itsessään, vanha ja ummehtunut haju, vuotavat seinät, postpartum-hormonit, yövalvominen, kamala patja, vaunun ulkonäkö, ei peseytymismahdollisuutta, liian pitkät ajomatkat suhteessa voimavaroihin, aloittelijan virheet, senhetkiset stressitasot, ennakoinnin haastavuus sellaisessa lajissa, josta on 0-kokemusta, kylmyys ja kuumuus, hyttyset, leirintäalueen uhka, meteli pakettiautossa jne.

Siinä on (aisti)herkälle ihmiselle liian monta tekijää yhdessä, varsinkin kun ottaa huomioon senhetkisen elämäntilanteen ja sen, että lähtee vastoin tahtoaan reissuun. Uskon, että olisi ollut hyvin toisenlainen kokemus, jos olisin halunnut lähteä.

Mutta jotakin siinä ilmeisesti sitten oli (Jarnon päättäväisyyden lisäksi siis), että päädyin kokeilemaan uudestaan. Ja jonkin ajan kuluttua vaunu vaihtuikin asuntoautoon, ja olosuhteet herkkiksenkin kestää matkan rasituksia hiukan parani: mm. verhoilutettiin penkit ja sisustettiin autoa hiukan, ehkä myös tehtiin auton patjalle jokin elvytystoimenpide (?).

Helpottavin tekijä caravan-ahdistukseen oli ehkä kuitenkin vain se, että hommasta alkoi tulla rutiinia. Kun ei tarvinnut miettiä jokaista arjen askaretta alusta loppuun uudelleen ja auton ehdoilla tehtäväksi, alkoi vapautua kaistaa myös nauttia reissuista. Kun osasi ennakoida oikeissa kohdissa, alkoi olla omien korvin välissä tilaa huomata rauhalliset aamut, puskaparkin rannan auringonlaskut, ilman kelloa eletyn ajan ilot, oman kehon viestitkin.

Ja kun hommasta alkoi tulla rutiinia, pystyi myös keksimään ratkaisuja niihin ärsyttävimpiin ongelmiin, joita autossa eläessä tuli vastaan. Tehtiin itse mm. sänkyyn putoamisen estävä laita lapsille, pyykkipussi, pienempiä astipyyhkeitä, niskatyynyä jne. arkea helpottamaan. Sänky tosin oli huono edelleen, mutta kehityskäyrä oli selkeästi positiivisen suuntaan muuten!

Totuuden nimessä, en pysty kyllä itseäni edelleenkään karavaanariksi kutsumaan. Vanliferi voin olla, mutta karavaanari en. Siihen tarvitaan toisenlainen mindset ;)

Hassuahan se on, mutta tässä sitä nyt ollaan, vanlife-yrittäjänä. Mutta ehkä se onkin myös iso etu: Jos ei lähtökohtaisesti hommasta tykännyt, pystyi huomaamaan kaikki suurimmat epäkohdat ja uskalsi tarttua härkää sarvista tehdäkseen touhusta siedettävämpää.

Siedettävästä ollaan siirrytty tätä nykyä siihen, että pyritään maksimoimaan nautinto, mutta siitä sitten toinen postaus toisella kertaa.

Ruotsissa puskaparkissa aamupalaa. Oma rauha ja luonnonläheisyys voi olla junttia, mutta sen hinnan maksan ihan tosi mieluusti näistä kokemuksista.

Mutta koska ei ollut (positiivista) ennakkokäsitystä lajista, ei ollut myöskään sellaista vanhaa kuormaa mukana, joka uskottelisi että “tämä on aina tehty näin, mitäs sitä muuttamaan kun näinkin pärjää”. Pystyi kyseenalaistamaan riittävästi, jotta oli tilaa syntyä jotain uutta ja parempaa.

Mitä siis vinkiksi hänelle, jota hiukan kiinnostaisi vaunuilua, asuntoautoilua tai pakuilua kokeilla, mutta reissuun lähtö silti jännittää tai epäilyttää? No tämä: Minä olin maailman viimeinen ihminen, jonka piti tästä millään lailla tykätä. Jos mä selvisin ja nykyisin touhusta tykkäänkin, niin go for it - et voi hävitä mitään.

Aina pääsee pois jos homma tuntuu hampaat irvessä vääntämiseltä. Pahimmassa tapauksessa reissu jää kertakokeiluksi, parhaassa tapauksessa voit saada jotain todella upeaa.

Epätodennäköisin vaihtoehto on joskus yllättävän todennäköinen vaihtoehto!