It’s My vanLife - tarina siitä, miten Jarnosta tuli vanliferi

Vanlife on elämäntapani, vanlife on intohimoni, vanlife on tulevaisuuteni.

Tässä pyhässä kolminaisuudessa kiteytyvät ne kolme ydinajatusta, jotka ovat etsineet  paikkaa ja muotoa elämässäni jo lapsesta saakka, kun sain ensimmäisiä muistoihin tallentuneita kokemuksia camperlifesta. Nämä ydinasiat seuraavat mukanani vieläkin ja mikä hulluinta, olen vasta viime vuosina alkanut tutkia ja kuunnella niiden kutsua herkemmällä korvalla.

Kaikki sai alkunsa kun matkasimme auton ja asuntovaunun yhdistelmällä lapsuuden perheemme kanssa kesäisin Pohjois-Suomeen, Lappiin ja aina pohjoisimpaan Norjaan asti.

Jossakin päin Lappia matkalla Norjaan

Asuntoauton tuoksu = vapautta & onnistumisen kokemuksia

Elettiin 1980-luvun loppupuolta, jolloin automatkailu ja vaunun vetäminen majoitteena oli vielä hyvin suosittua. Tuolloin muun muassa hyvin harva ikätoverini oli ollut lentokoneessa, mutta useampi oli jo kerennyt risteillä ympäri Suomea asuntovaunun ja auton yhdistelmällä, tai villeimmät perheet jopa ilman vaunua vain pieni auto matkustusvälineenä ja makuupaikkana.

Jokainen tuolloin aihetta harrastaneena tietää vanhemman sukupolven asuntovaunujen tai autojen tuoksun. En tiedä mistä se tulee tai miksi se on hyvin samankaltainen kaikissa yksilöissä, mutta minun ihooni tuo kyseinen tuoksu imeytyi jo varhain ja niin syvälle, että aina kun altistun sille jossain retrokalustossa, laukeaa hillitön retkikuume ja alkaa menojalka vipattaa ja vuoria näkyä silmissä.

Retkeilyyn yleisesti kuuluu mielestäni sopiva määrä askeesia ja jännitystä. Syntyy tasapaino, jossa sinun pitää hieman tuntea epävarmuutta ja jännitystä. Toimiiko vehkeet, löydetäänkö hyvä yöpaikka, miten navigoidaan vieraassa kaupungissa ja keretäänkö lauttaan ajoissa.

Tämän jännityksen ja epävarmuuden kompensaationa saat onnistumisen kokemuksia matkan varrella, mistä saatava pieni endorfiiniannos nostaa hymyn huulille - kerettiin lauttaan, hyvin navigoitu, löydettiin mahtava yöpaikka, vau mikä vuori ja sainpa tämän korjattua ja päästiin jatkamaan matkaa.

Kostea lastulevy = vapauden tuoksu. Tässä ollaan pysähdytty taukoilemaan.

Liekö tämä ajattelu iskostunut minuun jo lapsuudestani, jolloin autot ja vaunut olivat suhteellisen pieniä ja epäluotettavia tämän päivän kulkuvälineisiin verrattuna. Muistan vielä elävästi huoleni, kun automme -joka muuten oli malliltaan Toyota Crown vuosimallia 1970- piiputti milloin minkäkin vian vuoksi, ja jonka kuitenkin isäni aina sai tyylillä tai toisella parsittua kasaan ja matkamme pääsi jatkumaan.

Toki jälkikäteen isäni kanssa asiaa keskustellessa on ilmennyt, että viat, joita autoon tuli, olivat lähinnä jäähdytinvesiletkun puhkeamisia, apulaiteremmien katkeamisia tai vastaavia perusongelmia, joihin oli helppo saada joko nopea hätäensiapu tai ainakin matkaa voitiin jatkaa seuraavaan kaupunkiin, jossa oli autoromuttamo tai joku harakirikauppa, josta sai tarvittavat varaosat.

Autot olivat yksinkertaisia perusvehkeitä, ja luonnollisesti työkaluilla kun oltiin varustauduttu, niin auto saatiin kuntoon nopeasti ilman ulkopuolista apua. Tämä taitaakin olla syy miksi itsekin varustaudun retkillemme usein perusteellisesti ja pakkaan mukaan selviytymispakkauksen, jolla avulla tiedän selviytyväni suurimmasta osasta perusongelmista: Mukana on hylsysatsi, muutamat pihdit ja ruuvimeisselit, sähköliittimiä ja sulakkeita, roudarinteippiä ja nippusiteitä.

Isän kanssa Jäämeren rannalla.

Nykyään on myös suuria autovaraosamarketteja kuten Motonetteja ja Biltemoita vähän joka kylässä, eli selviytyä ei tarvitse enää siinä määrin kuin ennen. Ja avun saa soitettua mistä vaan matkapuhelimella toisin kuin ennen, kun puhe kulki lankoja pitkin.

80-luvun askeettisilla autoilla sisukkuuskasvatusta - vai sittenkin verojen kiertämistä?

Myös verottaja oli mukana luomassa retkellemme seikkailunhenkeä askeesin muodossa, koska matkasimme velipoikien kanssa tuhansia kilometrejä Norjaan ja takaisin Turkuun Toyota Crownin vanerisella takapenkillä selkä menosuuntaan päin ja vain tyyny ja viltti takapuolen alla.

Elettiin siis 1980-lukua, ja silloinkaan Suomen lainsäädäntö ei tukenut ajoneuvojen hyödyntämistä edullisesti ja täysimittaisesti, vaan veroja kohdistettiin mukavuuteen ja niitä myös opittiin kiertämään mitä innovatiivisimmilla ratkaisuilla, jotta saatiin kustannukset pidettyä kurissa, joskin mukavuudesta tinkien.

Voitanee myös ajatella, että tämä oli Suomen valtion 80-luvun sisukkuuskasvatusta, mutta minulla seikkailun sydäntä avaava ja jalkoja kihelmöivä positiivinen vaikutus meni puutuneen takamuksen edelle. Sittemmin kyllä olen koittanut huolehtia, että jokaisella kanssamatkaajalla olisi mukavat oltavat vaikka se hieman enemmän maksaisikin :)

Myös iän karttuessa painoarvoa on siirretty enemmän mukavuuden ja varmuuden puolelle, mikä on myös osa IVAN:n syntytarinaa. Siltikin olen aina valmis jännittäviin seikkailuihin ja jopa janoan pientä säätöä matkoille, jos ne vaan pysyvät kevyen jännityksen ja kohtuullisten kustannusten rajoissa.  

Kiireetöntä aikaa, yksinkertaista ruokaa ja läsnäoloa - hyvän reissun ainekset olivat kasassa jo lapsuuden retkillä

Mutta sitten niihin retken tunnetasapainon sokeripaloihin.

Kun muistelen tuota aikaa ja tunnetilaa, muistuu päällimmäisenä mieleen kokemus kun näin ensimmäisen kerran auton ikkunasta kaukana siintävät tunturit ja valtavat Norjan vuoret. Muistan miltä jäätikön lumi tuntui jalkojen alla ja miten ihmeellistä se olikaan, että kesällä voi olla jossain lunta.

Muistan myös miten jännittävää oli päästä Jäämeren rannalle ja todeta eikö tämä sitten olekaan jäässä. Monta asiaa mietitytti pientä matkaajaa, joka matkusti tuhansia kilometrejä takamus puutuneena, vaikka sitä ei innostuksessa huomannutkaan.

Retkiltämme on jäänyt myös lämpimästi mieleen, miten työläisperheen työntäytteinen arki vaihtui noina hetkinä kiireettömyyteen. Tuntui, että meillä oli aina aikaa pysähdellä rannoille, leikkipuistoihin, kirkkoihin tai näköalapaikoille.

Kun karavaani pysähtyi tien varressa olevalle levähdyspaikalle, niin heti kaivoimme velipoikien kanssa esiin kumivenettä tai kalastusvälineitä, jos vaan suinkin oli vesistöä lähellä. Olihan meillä tuolloin mukana matkassa läpinäkyvä kumivene, jonka pohjan läpi näkyi pohjoisen kirkasvetisissä järvissä pohjaan asti.

Aamupalalla puskaparkissa.

Ruokamme oli hyvin simppeliä ja se nautittiin monesti pihalla jos suinkin keli sen mahdollisti. Ruuaksi oli monesti uusia perunoita järvessä pestynä ja järviveteen keitettynä, voita ja suolaa päälle ja nötköttiä purkista kylkeen. En tiedä, miksi söimme hyvin helposti valmistettuja ruokia ja jopa eineksiä, vaikka äitini olikin hyvä ruuanlaittaja. Ehkä se oli myös osa retken huolettomuutta.

Aamupala noudatti hyvin samaa kaavaa.  Nautimme aamupalaksi piimästä ja talkkunajauhoista tehtyä sekoitetta, joka oli hyvin hapanta, jos ei laittanut päälle kunnon sokerihuntua. Tätä ravitsevaa ja kuitupitoista evästä kutsuttiin piepoksi ja hyvin se tuntui meille maistuvan, vaikka vanhempana sitä kokeilleena ei santsata enää tarvinnut.

Retkiin kiteytynyt seikkailun fiilis sai kaiken vaan yksinkertaisesti tuntumaan ja maistumaan niin älyttömän hyvältä, että epämääräisemmätkin ruuat ja einekset saavat vieläkin veden herahtamaan kielelle, vaikka en näinä päivinä kissanruuan näköistä nötköttiä, eli lihahyytelöä, kaupasta ruuakseni ostaisikaan.

Asuntovaunusta Bedfordiin - vanlife-kärpäsen ensipuraisu syntyi kaluston ketteryydestä

Myimme asuntovaunumme pois melko pian noiden retkien jälkeen ja isämme osti vanhan minibussin, joka oli toiminut aikaisemmassa elämässä koulubussina. Auto oli Bedford Bliz ja vuosimalli taisi olla siinä 1970-luvun alkupuolta.

Auto oli isämme arkikäytössä, mutta kesäisin se muokattiin takatilan penkkejä irrottelemalla ja siirtelemällä sen ajan retkeilyautoksi. Autossa oli pituutta noin 4,3 metriä ja leveyttä kaksi metriä. Meitä oli viisi henkeä, eli kaksi aikuista ja kolme lasta. Pituutta siis oli noin kaksi metriä vähemmän kuin nykyretkiksissä, mutta hyvin sinne nukkumaan mahduttiin.

Vanhimman veljeni punkkana toimi kahden penkin väliin asetettu kylmälaukku jonka päällä oli viltti. Keskimmäiselle velipojalle isäni teki kahdesta putkesta ja niiden väliin pingotetusta kankaasta riippupedin, joka tuli auton kulkusuuntaan nähden poikittain ikkuna-aukkojen väliin smyygien päälle. Tämä saatiin helposti rullattua pakettiin päiväksi kun tarvittiin taas istumatilaa. Olisi ollut merinovilla unipussit näilläkin reissuilla tarpeen.

Kyllä mahtuu jos tahtoo!

Minä nukuin vanhempieni kanssa lattialla. Autossa sisällä ei paljoa aikaa vietetty jo tilanpuutteenkin tähden. Ruokailut hoidettiin pihalla ja muutenkiin ulkoiltiin paljon. Sisällä vaan matkattiin ja nukuttiin. Mukana oli kumivenettä (se läpinäkyvä), kalastusvehkeitä, vaihtovaatteita, ruuantekovehkeitä, kertakäyttöastioita, makuupusseja villtejä, tyynyjä, Akkareita ja taisi siellä olla mukana myös C-kasetti ja korvalappustereotkin oman hetken ottamiseen.

Jos asuntovaunukin oli tehnyt minuun vaikutuksen, niin tämä uusi matkustusmuoto toi sitä vielä lisää aimo annoksen. Tuntui niin upealta, kun ei tarvinnut enää siirtyä autosta vaunuun, veivata vaunun tukijalkoja maahan tai pelätä pääseekö Lapin metsäisillä pikkuteillä missään ympäri. Aina oli tilaa pysähtyä missä vaan, käydä katsomassa maisemia pienemmilläkin teillä, mennä pahempiin paikkoihin kuin mitä vaunulla. Tästä lähti oma ihastukseni vanlifeen, joka vieläkin sykkii ihoni alla.

Teimme Bedfordilla pari reissua pohjoiseen Suomeen ja Norjaan. kunnes vanhimmat veljeni olivat jos sen ikäisiä, että eivät halunneet mukaan lähteä. Silloin reissut jäivät tauolle ja vanhempani jäivät odottelemaan velipoikien täysi-ikäistymistä. Kun veljeni eivät enää matkalle lähteneet ja jäin iltatähtenä heidän kanssaan, hankkivat vanhempani vaunun ja asuntovaunuretket jatkuivat taas. Itse olin tuolloin noin 14-15-vuotias, mutta noihin reissuihin palailen myöhemmissä blogeissa.

Verenperintönä siirtynyt kaukokaipuu & oman elämäni teesit

Vanhemmiten omaa seikkailukaipuutani tutkiessa havaitsin, että isälläni on ollut ilmeisesti hyvin vastaava kaukokaipuu, joka on siirtynyt minulle verenperintönä. Isäni on sydämeltään aina valmis matkaan, mutta velvollisuudet, ulkopuoliset tekijät sekä omista rajoista kiinni pitämisen vaikeus ovat olleet unelmien toteuttamisen esteenä. Valitettavasti hiekan vähentyessä lasissa puskee toteutumattomat unelmat saumoista läpi turhautumisena vanhuuspäivillä. 

Erään automatkailuun liittyvän keskustelun päätteeksi vuonna 2024 isäni tokaisi, että “Meillä (ainakin hänellä) oli haave, kun ostimme äidin kanssa suuremman asuntoauton, että viettäisimme vanhuuden päivinä talvia Espanjassa ja kesäksi tulisimme Suomeen.” Isäni oli tuon kommentin aikaan 77-vuotias, fyysisesti ja myös henkisesti huonossa kunnossa, ja äitini pari vuotta nuorempi Alzheimer-potilas. 

Tämä kommentti pysäytti minut samantien, enkä osannut sanoa muuta kuin minä koitan toimia osaltani ja omassa elämässä erilailla ja kuunnella sydäntäni. En tiedä oliko kuinka hyvä kommentti siihen paikkaan, mutta tästä otin itselleni mukaan ohjenuoran, jota pyrin seuraamaan aina kun olen risteyksessä pohtimassa mihin suuntaan lähden, mille annan aikani ja kenen kanssa matkaan.

Taustalla tilaihme-Bedfrod

Liekö iän tuomaa kuolevaisuuden pelkoa vai mitä, mutta tulevaisuudessani pyrin omassa elämässäni pitämään seuraavat teesit elämäni ohjeina. Vähemmän on enemmän, kuuntele sydäntäsi, päätä omasta elämästäsi ja Go for it! vaikka se olisi vastoin kaikkia ohjesääntöjä ja yleistä linjaa. Tää on mun juttu ja se tulee tehdä N.Y.T-NYT.

-Jarno